Alabama-viikot, syyskuu 2013 (vk 36-37)

En oikein tiennyt mitä työssäoppimisviikoilta odottaa, etenkin kun koulua ei ollut käyty edes kuukautta. Vaikka ravintola-ala onkin tuttua minulle, monet asiat tulivat uutena. Olen töissä tottunut käyttämään lähinnä puolivalmisteita sekä keittiön että salin puolella. Meille pullat tulevat suurina määrinä laatikoissa pakkaseen, josta ne sulatetaan ja/tai paistetaan asiakkaille. Salaattipöydän ainekset tulevat valmiina pusseissa ja paketeissa. Emme käytä käsiämme muuhun kuin pihvien paistamiseen, jotka nekin ovat valmiiksi paloiteltu oikeaan annoskokoon. Alabamaan tuleminen jännitti, mutta oikeastaan vain hyvällä tavalla.

Luokkamme aloitti kahden viikon työssäoppimisen keittiön puolelta. Pääsin tutustumaan leipomoon, lämpimään keittiöön sekä Snackin lounaaseen. Olen aina luullut etten pidä leipomisesta, mutta kaksi työpäivää pullan, munkin, leipien ja patonkien keskellä herätti sisäisen leipurini. Innostuin mustikkapiirakasta niin että nappasin ohjeen kotiin ja kokeilin ohjetta myöhemmin uudelleen. Lämpimässä pääsin tekemään salissa tarjottavaa kurpitsarisottoa sekä kahdella päivällä valmistin Snackin lounaat omin pikku kätösini alusta asti. Sekä onnistumisen että epäonnistumisen tunteita tuli koettua suurin piirtein saman verran molempia. Esimerkiksi valmistamaani kaalikeittoa jouduin heittämään lähes kaksi pakillista pois. Väkisinkin tulee olo, ettei se omasta mielestä hyvin onnistunut keitto kelvannutkaan asiakkaille. Toisaalta tekemäni stroganoff loppui kesken, vaikka perjantaille oli ennustettu huonoa lounasmenekkiä. Se todella ilahdutti. Yleisesti nautin keittiöviikostani täysin. Olisin ehkä halunnut myös kokea päivän kallassa tietääkseni mitä heidän päivittäiseen toimenkuvaan kuuluu.

Rehellisesti sanoen, olin aivan kauhuissani toisesta viikosta. Töissä työskentelen lähinnä kassalla ja vien annoksia silloin tällöin kun ehdin. Meillä ei niin noudateta ”ota, anna oikealta” –sääntöä. Etikettimme ei ole niin huoliteltua kuin täällä, toisaalta meiltä vihreässä univormussa kulkevilta sitä tuskin odotetaankaan. Oloni tuntui niin asialliselta hameessa ja liivissä. En ole tottunut katsomaan itseäni peilistä sellaisissa vaatteissa. Ensimmäinen päivä tuntui huojennukselta, kun totesin vuoroni olevan kahvilassa. Se on lähimpänä työtä, jota olen tottunut tekemään. Loppuviikon vietin salissa tarjoillen, hoitaen kahvituksia, ottaen maksuja vastaan kassalla sekä koko viikon jännittävin hetki oli perjantainen loppuhuipennus; lähes 70 hengen lounas- ja kahvitustilaisuus. Aloitimme Sannan kanssa heti kahdeksalta järjestelyn. Ennen kuin huomasinkaan kello olikin jo kolme iltapäivällä. Päivät menivät todella nopeasti kaiken tekemisen ja hälinän keskellä.

Yli neljän vuoden asiakaspalvelukokemuksella voin sanoa, että viikot olivat ehkä helpompia kuin kuvittelin. Molemmat puolet ovat omalla tavallaan haastavia, mutta etenkin keittiössä tunsin olevani oikeassa paikassa. Haluan ehdottomasti oppia molemmilla puolilla lisää; veitsen käytöstä, raaka-aineista, mausteista ja ehkä etenkin erityisruokavalioista oman kala-allergiani vuoksi. Salin puolella prikan käyttö tuntuu edelleenkin hankalalta. Usein tuntui, ettei ranne kestäisi tai vaihtoehtoisesti kaikki kyydissä oleva tippuisi lattialle ja räsähtäisi rikki. Käytännöt astioiden keräämisestä unohtuivat silloin tällöin. Lähden helposti kuskaamaan yhtä lasia keittiöön, koska töissä voimme tehdä niin. Olenkin päättänyt yrittää soveltaa koulun oppeja mahdollisimman paljon työajalla, esimerkiksi tarjoillessa ja kerätessäni tiskiä salista.

Motivaationi keittiössä on ehkä keskivertoa suurempi jo aiemmin mainitsemani allergian vuoksi, ja unelmani kokin ammatista on siksi lyöty moneen kertaan maahan kommentoiden ”ei susta voi tulla semmosta, ymmärrä jo”. Olen aina ollut kiinnostunut ruoasta ja sen tekemisestä. Olen pienestä asti ollut kaikkiruokainen ja yläasteella köksän tunnit olivat päivän kohokohta. Muistan sieltä erityisesti sen, kun mittasin teelusikallisen suolaa kämmenessäni. Opettaja kysyi, miksi tein niin, miksen käyttänyt mittaa niin kuin kaikki muut. Kerroin äitini opettaneen tavan, ja käytän sitä edelleen. Sain palautetta, ettei tunnilla tehdä niin ja olin tietenkin vähän harmistunut asiasta. Eihän kukaan oikeissa keittiöhommissa käytä teelusikalliseen mittaa! Tosin olin silloin luokkatovereideni tavoin vasta 13-vuotias, ja perusasioiden opetus oli tärkeää. Äitini on muutenkin keittiössä esikuvani. Hän on opetellut tekemään paljon erilaisia ruokia, ja esimerkiksi jouluna meillä ei syödä mitään valmista, vaan aikaa käytetään useita tunteja niihin kotitekoisiin ruokiin. Kinkku saadaan perhetutun sikalasta. Hain vastaanottovirkailijaksi oman henkeni ja terveyteni vuoksi, mutta tätä kautta pääsen edes askeleen lähemmäksi sitä kaikkien aikojen unelmaa. Toisaalta tarvitsen asiakkaat ympärilleni, en tiedä jaksaisinko päivästä toiseen piiloutua keittiöön ja olla tapaamatta ihmisiä.

Hyvin sujuneiden viikkojen jälkeen olen tyytyväinen sekä omaani että luokkatovereideni suoritukseen, ja odotan suuresti seuraavaa työssäoppimisjaksoa Peltolan koulussa. Se suurtalouskeittiö, johon olen töissä tutustunut, on aivan eri maata kuin koulun ruokala. Mukavinta on, että saan nämä ensimmäiset työssäoppimiset tehdä juuri oman, mahtavan ja yhteen hiileen puhaltavan luokkani kanssa. Keväällä jännittää varmasti ainakin kymmenen kertaa enemmän kun lähdemme kaikki erilaisiin paikkoihin ja aivan yksin.